Jonkun aikaa sitten Aamulehden jossain liitteessä oli juttu siitä, kuinka eräs vainaja saateltiin matkaan hautajaisissa paikalla ollessa vain papin ja kanttorin. Kuinka paljon on ihmisiä, joilla ei ole ketään? Joista kukaan ei vain välitä, kun välit sukulaisiin ovat katkenneet eikä ystäviä ole viitsitty sen kummemmin etsiä? Tai jotka ovat vuosikausia eläneet erakkoina omasta tahdostaan, ainoana sosiaalisena kontaktinaan lähikaupan kassamyyjä, jolle murahdetaan kassalla tupakkaa ja kahvia hakiessa? Tai tai tai. Mietin tätä juttua lukiessani, että mitä jos minulle kävisi näin? Tai jollekin läheiselleni, josta ajan kuluessa jostain syystä erkaantuisin. Olisi se valtavan karua ja surullista.
"Tyttöni, tyttöni mun" soitti eräs huuliharppumies pilke silmäkulmassa. Jokainen voi tietysti olettaa, että kyse on asukkaasta työpaikallani. Huuliharppu, kirosanat ja poikamainen naureskelu pelaillessa korttia tai tikkaa heittäessä, siitä tulen muistamaan tämän miehen, jolla ei ollut ketään. Paitsi me, jotka olimme osana hänen elämäänsä lopussa, kun hän ei selvinnyt ilman apua yksin. Puheissaan ja muistoissaan hän kertoi sukulaisista sekä kaljakavereista. Entisistä naisistaan hän taisi lähes poikkeuksetta käyttää aina kutsumanimeä "harppu" tai "rotta", mutta nauroi hän silloinkin kun heistä kertoi. Vaivainen mies joka nauroi makeasti saadessaan suklaapatukan ja oli kuin toinen ihminen, kun pääsi tanssimaan. Kyllä hän välillä kovasti työllistikin ja kärsi levottomista öistä yhdessä yökön kanssa. Hän nukkui pois muutama päivä sen jälkeen, kun itse olin nähnyt unta hänen poismenostaan. Paljon lähti tämän miehen mukana. Mutta sain kuulla, että yksin hän ei joudu lähtemään - hänen kanssaan haudataan se rakas huuliharppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti